EU-vaalien alla lähes kaikkien puolueiden kansalliset poliitikot ylistävät EU:n tärkeyttä Suomen tulevaisuudelle. Puheet muuttuvat usein silloin, kun pitäisi löytää syypää kipeille kansallisille päätöksille kuten budjettileikkauksille. Tällöin syyttävä sormi osoitetaan helposti EU:n suuntaan. Totta on, että EU:n vakaus- ja kasvusopimus asettaa jäsenmaiden budjeteille tiettyjä reunaehtoja esimerkiksi velkaantumisen suhteen. EU:n vakaus- ja kasvusopimus sekä sen vahvistamista ja seurantaa koskevat päätökset ovat kuitenkin kaikkien EU-maiden kansallistason päätöksillä hyväksyttyjä. Suomessa sopimuksen vuoden 2011 budjettiseurantaa koskeva päätös on Kataisen hallituksen hyväksymä. Näin ollen EU:n syyttäminen kansallistason budjettirajoista ei ole oikeutettua.
​
Poliitikkojen puheiden kiihottamina kansalaiset alkavat myös helposti syyttämään EU:ta kansallistason talousongelmista. EU:n talousongelmien seurauksena noin neljännes Euroopan kansalaisista elää köyhyys- ja syrjäytymisriskiuhan alla. Euroopan talousongelmien taustalla ovat porsaanreiät kansainvälisissä taloussopimuksissa, jotka ovat seurausta kansallistason päättäjien kyvyttömyydestä tehdä yhteisiä päätöksiä. Sama ongelma koskee oikeastaan kaikkia merkittävimpiä EU:ssa yritettyjä uudistuksia, jotka nykyisten sopimusten mukaan täytyy hyväksyttää kaikissa jäsenmaissa. Uudistukset vesittyvät jäsenmaiden hyväksymiskierroksella yleensä niin paljon, ettei niillä käytännössä ole sen jälkeen mitään uudistusarvoa.

Maailmassa on tällä hetkellä useita samanaikaisia uhkia kuten ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden katoaminen ja eriarvoisuuden kasvu, joiden ratkaiseminen ei onnistu  muuten kuin kansainvälisellä yhteistyöllä. EU:n tulisi ottaa näissä edistäjän rooli, mutta se vaatisi ensin EU:n jäsenmaiden välistä yhteistyötä.

EU:lla on useita keinoja ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi.
EU-maiden sisäisen ja maiden välisen eriarvoisuuden hillitsemiseksi tulisi rikkaissa EU-maissa hyväksyä tulonsiirrot köyhemmille maille ja erityisesti köyhyydessä eläville kansalaisille. Tähän voitaisiin asettaa myös verotuksellisia uudistuksia, jotta ongelmamaiden talous saataisiin kestävälle pohjalle sekä sekä varmistettua, että rahat todella päätyvät köyhyyden poistamiseen. Ilman tulonsiirtojen hyväksymistä köyhempien EU-maiden kansalaiset tulevat kannattamaan EU-kriittisiä puolueita, jolloin vaarana on koko EU:n hajoaminen.

Ilmastonmuutoksen hillinnän suhteen tärkeimpänä keinona olisi kaikkille EU:n päätöksille tehtävä ilmastotarkastelu, jossa varmistetaan päätösten ilmastokestävyys. Ensimmäisenä EU:n sisäisenä keinoina olisi EU:n päästökaupan korjaaminen päästövähennystavoitetta kiristämällä sekä asteittainen luopuminen päästöoikeuksien ilmaisjaosta.

Globaalin eriarvoisuuden vähentämiseksi EU:n tulisi tukea enemmän erityisesti vähiten kehittyneiden maiden sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä. Tässä kehitysyhteistyö on tärkeässä roolissa, mutta sen lisäksi pitäisi parantaa kauppapolitiikan oikeudenmukaisuutta. Tällä hetkellä EU-maat suojelevat omaa tuotantoaan yritystuilla, tullimaksuilla ja tullirajoituksilla, minkä vuoksi kehittyvien maiden tuotteiden on vaikea päästä EU:n markkinoille. Tämä taas vaikeuttaa kehittyvien maiden omavaraisuuspyrkimyksiä. Siksi EU:ssa tulisi pyrkiä luopumaan haitallisista yritystuista, tullimaksuista ja tullirajoituksista huomioiden kuitenkin EU-alueelle tuotavien tuotteiden vastuullisuus- ja turvallisuuskysymykset.

Näiden toimenpiteiden toteuttaminen ei onnistu, jos EU:n päätöksentekoa ei saada sujuvoitettua. Pelkona on, että EU:n parlamenttivaaleissa EU-kriittiset ja nationalistiset puolueet kasvattavat kannatustaan, jolloin vaarana on näiden välisen yhteistyön tuloksena koko EU:n päätöksenteon rapautuminen. EU:n päätöksenteon rapautumisesta seuraisi eriarvoisuuden kasvua EU:n sisällä ja kansainvälisesti sekä ilmastonmuutoksen hillinnän vaikeutuminen entisestään. Tätä ei varmasti kukaan halua, minkä vuoksi kansallistason puolueita täytyy painostaa edistämään ja hyväksymään EU-tasolla tehtävät uudistukset ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden kasvun hillitsemiseksi.
​
On tärkeä muistaa, että EU on saanut alkunsa rauhanprojektina. Rauha ei kuitenkaan ei ole mahdollista ilman solidaarista luonnon rajat huomioivaa politiikkaa. Siksi on ensisijaisen tärkeää äänestää EU-vaaleissa ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden kasvun hillintään sitoutunutta ehdokasta.

Kirjoittanut Timo Kuusiola

Olen viimeiset seitsemän vuotta toiminut ilmastonmuutoksen hillintään liittyvissä tehtävissä yrittäen aina hakeutua tehtäviin, joissa pystyn parhaiten vaikuttamaan asiaan. Olen usein myös yrittänyt uskotella itselleni, että tekemäni tehtävä on ollut keskeinen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Huomaan kuitenkin nyt, että olen ollut monessa asiassa väärässä. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtämään ilmastonmuutoksen monimutkaisuutta, jonka myötä oman paikan löytäminen ilmastonmuutoksen hillinnän kentällä tuntuu entistä hankalemmalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitään ilmastonmuutoksen hillintään liittyvää työtä pitäisi väheksyä, sillä kaikki panostukset vievät asiaa eteenpäin.

Jokaisen ilmastonmuutoksen hillinnän parissa toimivan olisi kuitenkin hyvä tarkastella omaa toimintaansa ja miettiä kriittisesti, pystyykö nykyisessä tehtävässään tekemään parhaansa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Itse olen aikaisemmin toiminut enimmäkseen julkisen puolen ilmasto- ja energiatehokkuuden tehtävissä. Pari vuotta sitten minulla tuli kuitenkin raja vastaan: koin, etten pysty hyödyntämään potentiaalini julkisella puolella. Julkisella puolella tuskastuin eniten muutosten vaikeaan toteuttamiseen, sillä julkisella sektorilla kaikki merkittävät päätökset joutuvat hyvin raskaaseen päätösprosessiin. Päätöksissä taloudelliset intressit painoivat lähes poikkeuksetta enemmän kuin ilmastonäkökulmat, minkä vuoksi merkittävien muutosten läpivieminen oli mahdoton tehtävä. Kaupungit ovat myös kiinni valtiotason päätöksissä esimerkiksi energiakysymyksissä, jonka takia kaupungit eivät voi toimia irrallaan valtiotason politiikasta.

Julkisen puolen tehtävissä toimimisen jälkeen aloin miettiä, missä voisin parhaiten hyödyntää osaamistani. Päätin keskittyä poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen järjestöissä sekä ryhtyä itsensätyöllistäjäksi. Itsensätyöllistäjäksi ryhtymisen myötä myös oma hiilijanjälkeni tippui puoleen, koska tulotasoni laski lähes kolmannekseen aikaisemmasta. Aikaisemmin hiilijalanjälkeni oli suomalaisten keskimääräisellä tasolla, vaikka työkseni valistin muita henkilökohtaisten päästöjen vähentämisestä.

Itsensätyöllistäjänä kehitin hankkeen, jossa tarkasteltiin talouspolitiikan kytköksiä ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuteen. Hankkeen myötä ymmärrän nyt paremmin ilmastonmuutoksen kytköksen talouspolitiikan ja globaalin eriarvoisuuden kysymyksiin. Samalla syntyi myös kuva poliitikkojen, kansalaisten ja asiantuntijoiden välisen dialogin haasteista.

Ehkä huolestuttavin ja ongelmallisin asia ilmastonmuutoksen hillinnässä on toimijoiden hajanaisuus ja kuplautuneisuus. Ilmastotoimijat ovat osittain myös olosuhteiden pakosta toimineet omissa kuplissaan, ja se näkyy myös politiikassa, jossa ilmastopolitiikka on erillään muusta politiikasta - myös kaikkein tärkeimmästä, eli talouspolitiikasta. Talouspolitiikassa ilmastoasiat ovat olleet enemmän tai vähemmän pakollinen paha. Nyt ilmastoasiat pitäisi kuitenkin ottaa kaikkea päätöksentekoa ohjaavaksi tekijäksi.

Ilmastonmuutoksen hillinnän yksi merkittävä kysymys on, kenellä on vastuu aloittaa muutos. Monet yrittävät asettaa vastuun poliitikoille ja puolueille, mutta poliitikot ja puolueet ovat saman poliittisen järjestelmän vankeja kuin kaikki muutkin. Tämän takia useimmat puolueet eivät ole valmiita ajamaan tarvittavia muutoksia, mikä näkyy niiden varovaisissa ilmastolinjauksissa. Siksi äänestäjien tehtävä on vaatia puolueilta kunnianhimoisempia ilmastolinjauksia vaikka se tarkoittaisikin omien etujen heikentymistä.

Toinen merkittävä ongelma ilmastonmuutoksen hillinnässä on globaalin näkökulman puute. Monet ilmastonmuutoksen parissa toimivat ovat keskittyneet vain oman maansa sisällä tapahtuvaan päästöjen vähentämiseen. Se on sinänsä ymmärrettävä rajaus, mutta silti ei pidä antaa sellaista kuvaa, että oman maan tuotannollisten päästöjen vähentäminen olisi riittävä toimenpide ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Ongelmaa pahentaa päästölaskennan haavoittuvuus, minkä vuoksi valtioiden, kaupunkien ja yritysten ilmoittamilla päästöillä ja todellisilla ilmastovaikutuksilla on usein merkittävä ero.

Ilmastonmuutoksen suunta tullaan ratkaisemaan kehittyvissä maissa. Jos kehittyvät maat nostavat kansalaistensa elintasoa samalla tavalla kuin länsimaat ja Kiina, eivät mitkään länsimaiden ilmastotoimet tule riittämään. Siksi länsimaiden tulee myös tukea kehittyviä maita niiden omissa ilmastotoimissa sekä kehittyvien maiden kansalaisten eriarvoisuuden vähentämiseen tähtäävissä toimissa.

Usein kuvitellaan, että jokin yksittäinen ratkaisu tai ratkaisut tulevat selvittämään ilmastonmuutoksen. Poliitikkojen lempiratkaisuja ovatkin kiertotalous ja teknologiset ratkaisut, koska niitä viljelemällä ei jouduta tekemään kiusallisia kansalaisten etuihin kohdistuvia toimia. Valitettavasti teknologisten tai yksittäisten toiminnallisten ratkaisujen (esim. kiertotalous) onnistuminen on erittäin epätodennäköistä, koska ratkaisut eivät ole irrallaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta vaan täysin niihin kytköksissä. Siksi ratkaisujen leviäminen globaalisti on nykyisessä maailmanpoliittisessa tilassa erittäin epätodennäköistä. Lisäksi ihmisten jatkuvasti lisääntyvä ylikuluttaminen tekee yksittäisten ratkaisujen onnistumisesta lähes mahdotonta.

Ainoa todellinen ratkaisu on saada ihmisten kulutus vastaamaan planeettamme kantokykyä muuttaen samalla yhteiskuntiemme toiminnot hiilineutraaleiksi. Käytännössä katsoen ainoita keinoja ihmisten ylikuluttamisen hillitsemiseksi on taloudelliseen elintasoon kytkeytyvästä kulutuksesta tinkiminen, jonka voisi toteuttaa joko hiiliverolla tai henkilökohtaisella hiilibudjetilla. Mitkään valistuskampanjat eivät kansalaisiin tehoa: niitä on yritetty jo kymmeniä vuosia ilman merkittävää muutosta. Hiilivero tai henkilökohtainen hiilibudjetti ei myöskään tietenkään yksistään riitä, vaan sen rinnalle pitää myös laatia järjestelmä, jossa niistä kerätyt varat todella käytetään tutkitusti tehokkaimpiin keinoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Tämä kaikki vaatii merkittävää yhteiskunnallista uudelleenrakentamista, jossa kaikki yhteiskunnan toiminnot mietitään ilmastonäkökulma edellä. Tämä taas ei onnistu ilman valtiotason päätösjärjestelmän uudistamista, mistä kirjoitan enemmän seuraavassa kirjoituksessani.

Hiiliveron tai henkilökohtaisen hiilibudjetin käyttöönotto on tietysti erittäin vaikeaa kansallisesti ja lähes mahdotonta globaalisti. Suomi voisi kuitenkin toimia taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisen pioneerina, jonka ensimmäinen teko on ottaa käyttöön henkilökohtainen hiilibudjetti. Muutoshalukkuuden pitää kuitenkin lähteä kansalaisten omasta tahdosta.

Kysymys kuuluukin, kuinka moni on valmis tinkimään omasta taloudellisesta elintasostaan?

Kirjoittanut Timo Kuusiola