Ilmastonmuutokseen ei ole helppoja ratkaisuja

Olen viimeiset seitsemän vuotta toiminut ilmastonmuutoksen hillintään liittyvissä tehtävissä yrittäen aina hakeutua tehtäviin, joissa pystyn parhaiten vaikuttamaan asiaan. Olen usein myös yrittänyt uskotella itselleni, että tekemäni tehtävä on ollut keskeinen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Huomaan kuitenkin nyt, että olen ollut monessa asiassa väärässä. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtämään ilmastonmuutoksen monimutkaisuutta, jonka myötä oman paikan löytäminen ilmastonmuutoksen hillinnän kentällä tuntuu entistä hankalemmalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitään ilmastonmuutoksen hillintään liittyvää työtä pitäisi väheksyä, sillä kaikki panostukset vievät asiaa eteenpäin.

Jokaisen ilmastonmuutoksen hillinnän parissa toimivan olisi kuitenkin hyvä tarkastella omaa toimintaansa ja miettiä kriittisesti, pystyykö nykyisessä tehtävässään tekemään parhaansa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Itse olen aikaisemmin toiminut enimmäkseen julkisen puolen ilmasto- ja energiatehokkuuden tehtävissä. Pari vuotta sitten minulla tuli kuitenkin raja vastaan: koin, etten pysty hyödyntämään potentiaalini julkisella puolella. Julkisella puolella tuskastuin eniten muutosten vaikeaan toteuttamiseen, sillä julkisella sektorilla kaikki merkittävät päätökset joutuvat hyvin raskaaseen päätösprosessiin. Päätöksissä taloudelliset intressit painoivat lähes poikkeuksetta enemmän kuin ilmastonäkökulmat, minkä vuoksi merkittävien muutosten läpivieminen oli mahdoton tehtävä. Kaupungit ovat myös kiinni valtiotason päätöksissä esimerkiksi energiakysymyksissä, jonka takia kaupungit eivät voi toimia irrallaan valtiotason politiikasta.

Julkisen puolen tehtävissä toimimisen jälkeen aloin miettiä, missä voisin parhaiten hyödyntää osaamistani. Päätin keskittyä poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen järjestöissä sekä ryhtyä itsensätyöllistäjäksi. Itsensätyöllistäjäksi ryhtymisen myötä myös oma hiilijanjälkeni tippui puoleen, koska tulotasoni laski lähes kolmannekseen aikaisemmasta. Aikaisemmin hiilijalanjälkeni oli suomalaisten keskimääräisellä tasolla, vaikka työkseni valistin muita henkilökohtaisten päästöjen vähentämisestä.

Itsensätyöllistäjänä kehitin hankkeen, jossa tarkasteltiin talouspolitiikan kytköksiä ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuteen. Hankkeen myötä ymmärrän nyt paremmin ilmastonmuutoksen kytköksen talouspolitiikan ja globaalin eriarvoisuuden kysymyksiin. Samalla syntyi myös kuva poliitikkojen, kansalaisten ja asiantuntijoiden välisen dialogin haasteista.

Ehkä huolestuttavin ja ongelmallisin asia ilmastonmuutoksen hillinnässä on toimijoiden hajanaisuus ja kuplautuneisuus. Ilmastotoimijat ovat osittain myös olosuhteiden pakosta toimineet omissa kuplissaan, ja se näkyy myös politiikassa, jossa ilmastopolitiikka on erillään muusta politiikasta - myös kaikkein tärkeimmästä, eli talouspolitiikasta. Talouspolitiikassa ilmastoasiat ovat olleet enemmän tai vähemmän pakollinen paha. Nyt ilmastoasiat pitäisi kuitenkin ottaa kaikkea päätöksentekoa ohjaavaksi tekijäksi.

Ilmastonmuutoksen hillinnän yksi merkittävä kysymys on, kenellä on vastuu aloittaa muutos. Monet yrittävät asettaa vastuun poliitikoille ja puolueille, mutta poliitikot ja puolueet ovat saman poliittisen järjestelmän vankeja kuin kaikki muutkin. Tämän takia useimmat puolueet eivät ole valmiita ajamaan tarvittavia muutoksia, mikä näkyy niiden varovaisissa ilmastolinjauksissa. Siksi äänestäjien tehtävä on vaatia puolueilta kunnianhimoisempia ilmastolinjauksia vaikka se tarkoittaisikin omien etujen heikentymistä.

Toinen merkittävä ongelma ilmastonmuutoksen hillinnässä on globaalin näkökulman puute. Monet ilmastonmuutoksen parissa toimivat ovat keskittyneet vain oman maansa sisällä tapahtuvaan päästöjen vähentämiseen. Se on sinänsä ymmärrettävä rajaus, mutta silti ei pidä antaa sellaista kuvaa, että oman maan tuotannollisten päästöjen vähentäminen olisi riittävä toimenpide ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Ongelmaa pahentaa päästölaskennan haavoittuvuus, minkä vuoksi valtioiden, kaupunkien ja yritysten ilmoittamilla päästöillä ja todellisilla ilmastovaikutuksilla on usein merkittävä ero.

Ilmastonmuutoksen suunta tullaan ratkaisemaan kehittyvissä maissa. Jos kehittyvät maat nostavat kansalaistensa elintasoa samalla tavalla kuin länsimaat ja Kiina, eivät mitkään länsimaiden ilmastotoimet tule riittämään. Siksi länsimaiden tulee myös tukea kehittyviä maita niiden omissa ilmastotoimissa sekä kehittyvien maiden kansalaisten eriarvoisuuden vähentämiseen tähtäävissä toimissa.

Usein kuvitellaan, että jokin yksittäinen ratkaisu tai ratkaisut tulevat selvittämään ilmastonmuutoksen. Poliitikkojen lempiratkaisuja ovatkin kiertotalous ja teknologiset ratkaisut, koska niitä viljelemällä ei jouduta tekemään kiusallisia kansalaisten etuihin kohdistuvia toimia. Valitettavasti teknologisten tai yksittäisten toiminnallisten ratkaisujen (esim. kiertotalous) onnistuminen on erittäin epätodennäköistä, koska ratkaisut eivät ole irrallaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta vaan täysin niihin kytköksissä. Siksi ratkaisujen leviäminen globaalisti on nykyisessä maailmanpoliittisessa tilassa erittäin epätodennäköistä. Lisäksi ihmisten jatkuvasti lisääntyvä ylikuluttaminen tekee yksittäisten ratkaisujen onnistumisesta lähes mahdotonta.

Ainoa todellinen ratkaisu on saada ihmisten kulutus vastaamaan planeettamme kantokykyä muuttaen samalla yhteiskuntiemme toiminnot hiilineutraaleiksi. Käytännössä katsoen ainoita keinoja ihmisten ylikuluttamisen hillitsemiseksi on taloudelliseen elintasoon kytkeytyvästä kulutuksesta tinkiminen, jonka voisi toteuttaa joko hiiliverolla tai henkilökohtaisella hiilibudjetilla. Mitkään valistuskampanjat eivät kansalaisiin tehoa: niitä on yritetty jo kymmeniä vuosia ilman merkittävää muutosta. Hiilivero tai henkilökohtainen hiilibudjetti ei myöskään tietenkään yksistään riitä, vaan sen rinnalle pitää myös laatia järjestelmä, jossa niistä kerätyt varat todella käytetään tutkitusti tehokkaimpiin keinoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Tämä kaikki vaatii merkittävää yhteiskunnallista uudelleenrakentamista, jossa kaikki yhteiskunnan toiminnot mietitään ilmastonäkökulma edellä. Tämä taas ei onnistu ilman valtiotason päätösjärjestelmän uudistamista, mistä kirjoitan enemmän seuraavassa kirjoituksessani.

Hiiliveron tai henkilökohtaisen hiilibudjetin käyttöönotto on tietysti erittäin vaikeaa kansallisesti ja lähes mahdotonta globaalisti. Suomi voisi kuitenkin toimia taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän yhteiskunnan rakentamisen pioneerina, jonka ensimmäinen teko on ottaa käyttöön henkilökohtainen hiilibudjetti. Muutoshalukkuuden pitää kuitenkin lähteä kansalaisten omasta tahdosta.

Kysymys kuuluukin, kuinka moni on valmis tinkimään omasta taloudellisesta elintasostaan?

Kirjoittanut Timo Kuusiola

---